Esa-Jussi Salminen

Rappioromanttiset sukukansat

  • Udmurttilaista kirjallisuutta ja Kalevala udmurtiksi. Kirjallisuus on olennainen osa kieltä.
    Udmurttilaista kirjallisuutta ja Kalevala udmurtiksi. Kirjallisuus on olennainen osa kieltä.

 

Äidinkielen tunneilla koulussa jo 80-luvulla käsiteltiin kyllä hieman suomalais-ugrilaisia kansoja. Päällimmäisenä minulle jäi mieleen opettajan varsin seikkaperäinen kertomus, miten viimeistä kamassisamojedia Klavdija Plotnikovaa saatiin ennen kuolemaansa vielä haastateltua ja näin kieltä saatiin talteen ja tutkituksi.

Tästä on muodostunut koko kielikunnan symboli: näin ne kielet kuolevat, jotkut kielet ovat jo kuolleet, ja voimme vain arvailla, millaisia ne olivat, voi miten jännää! Ei minusta. Minusta olisi ollut paljon jännempää kuulla, että esim. vuonna 1980 Turussa oli käynyt fennougristikongressissa eläviä sukukansojen edustajia. Miksiköhän tämä tieto pimitettiin koulujen äidinkielen opettajilta...? Ja miksi ei käytetty tilaisuutta hyväksi koulujen opetusohjelmien päivittämiseksi?

Itse aloin opiskella fennougristiikkaa vuonna 1991, jolloin oli jo itsestään selvää nähdä Turussa opettajina paisti unkarilaisia ja virolaisia, myös mareja, ersiä ja udmurtteja. Ehkä aikaisemmat sukupolvet olivat jotenkin niin piintyneet, ymmärrettävästikin, vuosisadan takaiseen tilanteeseen, kuolleeseen neuvostoajan arkistofennougristiikkaan, että Venäjän alueen sukukansojen elävien edustajien tapaaminen on ollut varmaan melkoinen shokki.

Itse olen aina inhonnut kuolleita kieliä. Ärsyttävää pohtia hajanaisten katkelmien avulla, millainen kieli on mahtanut olla. Jos kieli olisi elossa, kuinka monikertaisesti enemmän siitä heti saisikaan tietoa. En ole koskaan innostunut myöskään sellaisista elävistä kuolleista, kuten latina tai sanskriitti, tai moderneista roboteista, kuten esperanto tai muut keinotekoiset kielet.

Joskus jopa tuntuu, että ihan kuin kieli pitkällä odotettaisiin, mistä taas löytyy minkäkin kielen viimeinen puhuja, että päästään kuolinvuoteelle kyynelehtimään.

No joo, mikäli päästään ajoissa liikkeelle, yritetään kieli innokkaasti pelastaa. Välittömästi uhanalaisen kielen pelastaminen onkin suhteellisen yksinkertaista puuhaa. Kun puhujia on kourallinen, nähdään selkeästi, mitä pitää tehdä. Kielen pelastamista voi seurata lähialueillamme parhaillaan inarinsaamen ja vatjan osalta. (Suosittelen muuten vatjan lukukirjaa: http://www.adlibris.com/fi/kirja/vadd-a-sonakopittoja-vatjan-kielen-luku...)

Entäs sitten ne kielet, joiden asema on selvästi parempi, sataverroin parempi? Joskus tuntuu, että on sopimatonta edes mainita, miten vaikkapa marin, udmurtin tai komin asema on loistava verrattuna vaikkapa vatjaan. Heti joku on tullut vääntämään rautalangasta, kuinka kaikki suomalais-ugrilaiset kielet Venäjällä ovat uhanalaisia: Älä vain esitä niitä mitenkään muulla tavalla kuin mutakylän koukkuisten vanhusten perinnehöpinänä, joka on pelastettava tai ainakin kiireesti nauhoitettava.

On totta, että niihin kohdistuu erilaisia uhkia, mutta miten niiden omakielisen kulttuurin saavutusten täydellinen mitätöinti edistää niiden asemaa? En minä ole omasta päästäni keksinyt udmurttilaista eeposta, enkä Kedra Mitrejn romaanin täydellisen taidokkaita lauseita, en ole nähnyt unta marilaisista oopperoista ja näytelmistä, en ole erehtynyt nuorten ja lasten puhumasta kielestä, kymmenet terminologiset sanastot eivät ole kuvittelua: kaikki tämä on helposti todennettavissa.

Sitten on toisaalta niitä täällä paikanpäällä, jotka eivät näe mitään uhkia, vaan luulevat kielensä aseman olevan turvattu. Tässä muistuu mieleen yhden viimeisen liiviläisen sanat siitä, miten kukaan ennen sotaa ei olisi voinut edes kuvitella, miten liivin kieli tulee häviämään. Niin vahvalta liiviläinen yhteisö vielä silloin vaikutti.

Nähdäkseni molemmat lähtökohdat ovat vääriä ja vahingollisia, sekä uhanalaishöpinään uppoutuminen että tuudittautuminen siihen, että kaikki on hyvin. Tärkein kysymys on, miten turvata saavutettu asema ja parantaa sitä, miten ehkäistä ennakolta kielen joutuminen erittäin uhanalaiseksi.

Kieltä ja kulttuuria ei säilötä elelemään reservaattiin. Niille ei voi asettaa rajoja, joiden puitteissa ne saavat olla olemassa. Vain täydellinen vapaus pitää ne elävinä. Jotkut varmaan sinänsä hyväätarkoittavat, mutta naiivit tutkijat kehottavat ystävällisesti, että puhukaa omaa kieltänne. Mutta miten paljon se vaatii? Omakielisiä joukkotiedotusvälineitä, omakielistä koulutusta, oman kielen näkyvyyttä, omakielistä kirjallisuutta jne. Kuka haluaa puhua kieltä häkissä näyttelyesineenä, jotta kielidiversiteetistä kiinnostuneet lingvistit saisivat olla innoissaan?

Kieli ei ole olemassa lääkkeenä tutkijoiden korvasyyhyyn ja vihoviimeisen hampaattoman ämmän hahmo haaletkoon.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Onko sinulla muuten tietoa vatjan kielen todellisesta asemasta?

Joidenkin tietojen mukaan heitä ei enää olisi olemassa kuin parisenkymmentä, mutta luin jostain Venäjän oman tutkimuksen, jonka mukaan heitä olisi edelleen noin 700.

Karjalan kielen kohdalla elvyttämisessä takkuaa kiistely murteiden asemasta kirjakielessä, jonka luominen viralliseen muotoon on edelleenkin toteuttamatta. 30-luvulla Neuvostoliitossa luotiin eteläkarjalaisen murrealueen pohjalta yleinen kirjakieli, mutta projekti haudattiin muutaman vuoden jälkeen Stalinin kansallisuuspolitiikan tuulien muutoksen myötä.

Tällä hetkellä faktiseksi kirjakieleksi on muodostunut livvin kieli eli karjalan kielen aunukselainen murrealue, jolla likipitäen kaikki kielen opetus tapahtuu niin Venäjällä kuin Suomessakin. Todennäköisesti livvin kieli kokemansa renesanssin myötä ei tulekaan häviämään näköpiirissä olevan ajan kuluessa ja siitä saattaa tulla myöhemmin myös pohja viralliselle kirjakielelle.

Viitaten blogisi perussanomaan muistuu mieleeni, kun 70-luvun alussa osallistuin koulussamme eestin kielen kurssille, jota veti Viron neuvostotasavallasta Suomeen muuttanut nuori naisopettaja, jonka varsinainen toimi koulussamme oli venäjän kielen opetus. Koska eestiläisten asemasta ei silloin oikein ollut kunnon kuvaa Suomessa ja kosketuspinta tuohon kaukaiseen lähes luoksepääsemättömään maahan oli olematon samalla kun kerrottiin paljon dataa venäläistämiskehityksestä Baltiassa, kysyimme opettajaltamme tuleeko eestin kieli säilymään vai kuoleeko se pois. Yllätykseksemme opettajamme naurahti makeasti pitäen kysymystä lähinnä vitsinä.

Käyttäjän Esa-JussiSalminen kuva
Esa-Jussi Salminen

Tällaisen ilmoituksen kaappasin Castrenin seuran listalta. Siis HUOMENNA voi tutustua vatjan tilanteeseen Helsingissä. Olen kerran kuullut Heinike Heinsoota. Mikäli hänestä riippuu kielellä on tulevaisuutta:

"Vatjan kielen tutkija, dosentti Heinike Heinsoo Tarton yliopistosta saapuu Sukukansojen ystävät ry.:n kutsumana Helsinkiin ja esittelee toimittamaansa upouutta vatjalaista kalenteri-oppikirjaa LUKÕMIKKO-PÄIVEZIKKO - VAD´D´DA 2017-2018 maanantaina 21.11. klo 17. Tilaisuus järjestetään M.A. Castrénin Seuran tiloissa (Mariankatu 5, Helsinki). Kalenteria on tilaisuudessa myynnissä 10 euron hintaan.

Leningradin alueella Venäjällä puhuttu vatjan kieli on Suomen uhanalaisimpia sukukieliä. Viime vuosina kieltä on pyritty elvyttämään järjestämällä kesäkursseja ja julkaisemalla vatjankielinen aapinen. Nyt julkaistu kalenteri jatkaa tätä virolaisten asiantuntijoiden vatjan kielen hyväksi tekemää työtä.

Sivustolta http://vadda.keeleleek.ee/ löytyy lisätietoa ja materiaaleja vatjan kielestä.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Tervetuloa!

Terveisin
Sampsa Holopainen
Sukukansojen ystävät ry.:n vara-pj
sampsa.holopainen@helsinki.fi

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset