Esa-Jussi Salminen

Helluntaiystävät

  • Voitto-Sanoman erikoisnumero 6-7 1958: Muistonumero Vilho Pylkkänen 1883-1958
    Voitto-Sanoman erikoisnumero 6-7 1958: Muistonumero Vilho Pylkkänen 1883-1958

Keitä ovat helluntaiystävät Suomessa?

 

Kaikenlaisten nettisivujen informaatioarvon suhteen täytyy olla tarkkana, jopa varsin virallisen näköisillä sivuilla.

Löysin tällaista vastikään:

"Aivan Suomalaisen Helluntaiherätyksen alkuaikoina, joskus 1920-luvulla, myös heillä kokeiltiin tuota tapaa, mutta se osittautui kai jotenkin hankalaksi toteuttaa seurakunnan tilaisuuksissa (silloin vielä muutaman kymmenen ihmisen ryhmiä). Heistä erkani ryhmä nimeltään Helluntaiystävät, jotka jatkoivat jalkojenpesuperinnettä, mutta ryhmä kaiketi aikaa myöten lakkasi toimimasta, liittyi muihin seurakuntiin, tapa katosi."

Ja tällaista Uskonnot Suomessa -sivuilta:

"Ensimmäinen helluntaiseurakunta perustettiin Helsinkiin vuonna 1915. Suomen helluntailiike jakautui ensimmäisen kerran vuonna 1920. Vapaampaa järjestäytymistä ja avointa ehtoollisyhteyttä kannattanut Helluntaiystävät erosi pääliikkeestä, joka kannatti vakiintuneempaa seurakuntamallia."

Suosittelisin kyseisiä arvuuttelijoita ennen omaan kirjoitusprosessiin ryhtymistä lukemaan alan perusteoksia, joita on esim.: Lauri K. Ahonen: Suomen helluntaiherätyksen historia. 1994.

Tämä teos kuuluu toki myös kaikkien suomalaisten yleissivistykseen. Helluntailaisuus on protestanttisuuden suurin ryhmä ja Suomessakin ollut merkittävä ilmiö jo sadan vuoden ajan.

 

Liike ja herätys

Helluntaiherätys ei todellisuudessa alkanut mistään helluntaiseurakunnasta (kuten Uskonnot Suomessa -sivu antaa ymmärtää), vaan se oli epävirallinen liike, uudistusliike, joka yhdisti monien eri uskonsuuntien ihmisiä, niin metodisteja, baptisteja, vapaita evankeelisia kuin luterilaisiakin. Sen katsotaan lähteneen Yhdysvalloista, kun 1900-luvun alussa muutamat ryhmät kokivat Pyhällä Hengellä täyttymisen ja puhuivat kielillä niin kuin Raamatussa kerrotaan sen tapahtuneen apostolisina aikoina. Kyse oli oikeastaan pohjimmiltaan siitä, mistä kaikessa herätyksessä, että aletaan jälleen uskoa, että Jumala on sama kuin ennenkin ja toimii ja Raamattu ei ole vain kuollut kirjain.

Samanlaisia ilmiöitä oli tietysti koettu Suomessakin jo aikaisemmin. Helluntaiherätystä pohjustivat pyhitysliike ja erityisesti Suomessa "narvalaisten" lestadiolaisten ryhmä. Lestadiolaisten parissa vuosina 1898-99 oli Viron Narvassa karsimaattinen herätys. Suomen "narvalaiset" kutsuivat helluntaisaarnaaja Thomas Barrattin Suomeen syksyllä 1911. Tästä alkoi varsinainen helluntailaisuus Suomessa viriämään. Barrattinkaan tarkoituksena ei ollut perustaa helluntaiseurakuntaa tai erityistä kirkkokuntaa Suomeen. Hän toivoi helluntaisanoman elvyttävän vaikutuksen saavan vastaanoton kaikissa kristillisissä piireissä. (Ahonen s. 60). Näinhän on ajateltu monissa karismaattisissa liikkeissä myöhemminkin.

 

Järjestäytyäkö jotenkin?

Kuten mainittu ensimmäinen seurakunta perustettiin jo 1915, mutta vielä pitkään lähes kaikki helluntailaiset olivat mieluummin vapaita ja kokoontuivat yhteiskristilliseltä pohjalta. Seurakuntalinja ei ollut siis mikään helluntailaisuuden pääliike aluksi (kuten Uskonnot Suomessa -sivusto yleistää), vaan pieni vähemmistö. Helluntailaiset järjestäytyivät kuitenkin seurakunnaksi myös toisessa suuressa kaupungissa Viipurissa vuonna 1919, mikä vaikutti merkittävästi seurakuntalinjan voimistumiseen. Liikkeessä alettiin käydä linjanvetoa paikallisseurakuntanäkemyksen ja vapaan allianssityyppisen veljesyhteyden välillä.

Helluntailaiset Suomessa jakaantuivat kahteen joukkoon. Seurakuntanäkemystä kannattavat ottivat nimekseen helluntaiherätys ja ne, jotka halusivat edelleen kokoontua vapaamuotoisesti, kutsuivat itseään helluntaiystäviksi. Helluntaiystävät ei siis ole sama kuin ruotsin pingstvänner, mikä voi tarkoittaa ymmärtääkseni siellä ketä tahansa helluntailaista (http://sv.wikipedia.org/wiki/Pingstr%C3%B6relsen_i_Sverige). Suomessa nimitys on hieman spesifimpi.

Vielä ennen vuotta 1920 helluntailaisten yleinen seurakuntanäkemys oli hyvin vapaa ja ekumeeninen: "Yhteentuloa kokouksiin, jonne kaikilla oli vapaa pääsy, pidettiin seurakuntana ja niin myöskin ehtoollisen viettoon oli kaikilla niillä vapaa pääsy, jotka pitivät itseään uskovina huolimatta siitä oliko kastettu lapsena tai uudestaan uskoon tultua." (Ahonen s. 127). Tämän mukaan ja monien helluntaiystävien mukaan helluntaiseurakuntalaiset erosivat helluntaiystävistä eikä päinvastoin. Pitäytyiväthän helluntaiystävät tässä vanhassa ja vapaassa seurakuntakäsityksessä, kun taas helluntaiseurakuntalaisten mielestä paikallisseurakunta tarkoitti jonkinlaista selkeämpää järjestäytymistä ja ehtoollinen kuului vain uskovina kastetuille.

Ahonen kutsuu kehitystä neutraalisti jakautumiseksi (mts. 127-132). Olen aivan samoilla linjoilla Ahosen kanssa. Kukaan ei eronnut kenestäkään, vaan toiset vaan järjestäytyivät topakammin kuin toiset ja käsittivät raamatullisen sanoman paikallisseurakunnasta vain hiukan eri tavalla käytännön tasolla. Alussa liike oli kyllä vapaata allianssityyppistä veljesyhteyttä, mutta ei kai siitä ollut mitään konsensusta, että näin pitää olla aina jatkossakin. Monet varmasti käsittivät, että järjestäytyminen olisi jossain vaiheessa luonnollinen ja myönteinen kehityskulku.

 

Jakautuminen

Vuonna 1920 jakautuminen tapahtui käytännössä, täsmällisemmin pääsiäislauantaina. Tuolloin Vilho Pylkkänen ja Gerhard Smidt, joista ensin mainittu oli helluntaiystävien ja jälkimmäinen seurakuntalinjan näkyvä puolustaja, päätyivät peräkkäisinä päivinä pitämään oman linjansa mukaiset ehtoolliskokoukset.

Mitään pysyvää juopaa linjojen välille on turha kuvitella. Ahosen mukaan varsin pian havaittiin, että varsinaista kiistaa ei ole ollutkaan. Jo vuonna 1924 neuvottelutilaisuudessa todettiin, että, "kun oli tunnustettu, että hajaannuksessa oli tehty syntiä molemmin puolin ja puoluemielessä puhuttu ja toimittu, annettiin ne anteeksi ja päätettiin tästä lähtien ruveta toimimaan rakkaudessa veljien ja sisarten kesken."

Tämä vastaa myös itse kuulemiani kertomuksia. Aluksi saattoi olla ylilyöntejä, jopa sellaista, että seurakunnan perustaneet eivät tervehtineet helluntailaista, joka sattumalta oli ollut poissa perustamiskokouksesta. Myöhemmin, esimerkiksi omien vanhempieni tapauksessa, helluntaiystäville lähimpiä uskonystäviä olivat juuri helluntaiseurakuntalaiset, vaikka muidenkin kristittyjen kanssa oltiin tekemisissä. Esimerkiksi Vilho Pylkkäsen muistonumerosta Voitto-Sanomasta vuodelta 1958 käy ilmi, että Helsingin Filadelfia-, Saalem- ja Siion-seurakuntien edustajat olivat saattamassa uskonveljeään viimeiselle matkalle lämpimin muistoin.

 

Seurakuntalinjan vahvistuminen

Vielä 1920-luvulla ei ollut selvää, kumpi helluntailaisuuden linja muodostuisi valtauomaksi Suomessa. Seuraavina vuosikymmeninä tämä kävi selväksi kun helluntaiystävistä siirtyi vielä lisää työntekijöitä helluntaiseurakuntiin vuonna 1925. Kun helluntaiystävillä ei ollut mitään jäsenluetteloita, ei kannattajamääriä voi täsmällisesti tietää, mutta esim. vuonna 1923 helluntaiherätyksellä (siis seurakuntalinjalla) oli työntekijäluettelossa 30 nimeä, helluntaiystävillä 16. Vuonna 1930 helluntaiherätyksellä oli 128 työntekijää, kun vuoden 1940 alussa helluntaiystävillä oli 23. (Ahonen s. 422-424).

Harri Veijonen arvioi, että helluntaiystävien jäsenmäärä on heidän Voitto-Sanoma lehtensä levikistä päätellen ollut suurimmillaan useita tuhansia. (http://wwnet.fi/~veijon1/190020.htm)

Mainio näkökulma järjestäytymiseen on luettavissa Valtter Luodon esitelmässä Helluntaiherätyksen kehitys liikkeestä kirkkokunnaksi. http://www.ekumenia.fi/sen_esittaytyy/kevat-_ja_syyskokous/senn_syyskokous_iisalmessa_26-27102005/helluntaiheratyksen_kehitys_liikkeesta_kirkkokunnaksi/

Siinä nimittäin tulee selvästi esille, että järjestäytyminen suuremmassa mittakaavassa myös helluntaiherätyksen puolella on välttämätöntä käytännön työn, esimerkiksi lähetystyön, organisoimista varten. Helluntaiystävilläkin on muuten lähetysyhdistykset, vaikka muuten ei ole järjestäydytty. Mutta se on seuraavan blogin asia.

Alussa sanoin, että helluntaiherätyksen historiaan tutustuminen on suositeltavaa kelle tahansa. Erityisen moitittavaa tietämättömyys oman liikkeen historiasta on luonnollisesti helluntailaisten kohdalla. Sellaistakin nimittäin on paljon.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän juka39 kuva
juhani kaimio

Mainio ja kiihkoton kirjoitus. On perusluterilaisellikin (kuten minulle) opiksi ja hyödyksi.

Käyttäjän perttupulkkinen kuva
Perttu Pulkkinen

Helluntailaisuuden kangistuminen kaavioihin, hierarkioihin ja saavutettuihin asemiin on huolestuttavaa. Helluntailaisuus on parhaimmillaan sitä, että jokainen löytää itselleen sopivan tavan toteuttaa uskonelämää, joko seurakunnassa tai vaikka jossain yhdistyksessä, mutta ei seisovassa vedessä.Helluntailaisuus on kuin jatkuvasti eteenpäin virtaava joki, joka välillä hajaantuu puroiksi, sitten taas yhdistyy hetkeksi kuohuvaksi koskeksi, sitten taas virtaa tavallisen jokena...

Helluntailaisuuden heikkoutena on minusta ollut liika painotus yksilön ulkoiseen pyhityselämään, eli hurskaaseen puhetapaan, savuttomuuteen jne., tällä linjalla ei saavuteta uusia ihmisiä. Pitäisi enemmän etsiä sitä hyvää mitä jokaisessa ihmisessä on.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset