Esa-Jussi Salminen

Sukukansapäivästä tulee virallinen liputuspäivä

Sukukansapäivästä liputuspäivä myös Suomessa!

Suomelle omien kielisukulaisten etsiminen ja löytäminen oli erittäin tärkeää oman identiteetin ja kansallisvaltion muodostamisessa. Myöhemmin tietyistä syistä suomalais-ugrilainen ulottuvuus on painunut taka-alalle. Mutta vaikka kielisukulaiset eivät kauheasti jaksaisi kiinnostaa enää, tieteellinen fakta edelleen on, että kielemme on suomalais-ugrilainen ja sen kulttuurisen viitekehyksen voi ymmärtää vain yhteydessä Venäjän suomensukuisiin kieliin. Huomattakoon, että suomalais-ugrilaiset kansat Venäjällä ovat edelleen olemassa, halusimme tai emme.

Virossa parlamentti sääti jo vuonna 2011 lain sukukansapäivästä virallisena juhla- ja liputuspäivänä: soome-ugri rahvaste ühtehoidmise päev.

Unkarin parlamentti hyväksyi 9.4.2013 vastaavan lain suomalais-ugrilaisten kansojen päivästä: a finnugor népek napja. Edustajista 314 kannatti lakia, vain kuusi vastusti. Tämä saattaa tuntua yllättävältäkin, kun ottaa huomioon, että Unkarissa on viime aikoina mm. voimakkaasti kyseenalaistettu suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus ja korostettu enemmänkin yhteistä historiaa turkkilaisten kansojen kanssa.

Suomessa viime vuonna Sukukansojen ystävät ry yritti viedä asiaa eteenpäin, esitystä sukukansapäivästä liputuspäivänä ja kansallisena juhlapäivänä, joka olisi lokakuun 3. lauantai. http://sukukansojenystavat.blogspot.fi/2013/04/tiedote-11.html Aloitteeseen yhtyivät muutamat muutkin tahot: Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan sukukansavaliokunta, Karjalan Kielen Seura ry, Lyydiläinen Seura ry, Suomen Inkeri-liitto ry, Tverinkarjalaisten ystävät ry sekä Uhtua-Seura ry.

Asia on edennyt kuulemma hyvin huonosti. Voisiko joku kertoa, miksi Suomi haluaa näin epäilyttävästi erottautua EU:n kahdesta muusta suomalais-ugrilaisesta valtiosta?

Listaan nyt seikkoja, mitkä puoltavat liputuspäivää myös Suomessa:

1. Jos kannatamme monikielisyyttä ja -kulttuurisuutta omassa maassa osana luonnon moninaista rikkautta, täytyy meidän tukea sitä johdonmukaisesti myös Venäjällä, erityisesti meille läheisesti kuuluvissa asioissa, vaikka se olisi epämuodikasta tai poliittisesti hankalaa. Vähemmistöt muualla eivät ole yhtään arvottomampia kuin meillä.

2. Liputuspäivä olisi kunnianosoitus myös meidän omille saamelaisille, karjalaisille ja inkerinsuomalaisille, joiden asema ja kielet ovat olleet meilläkin syrjittyjä valtiollisen yhtenäiskulttuurin ja pelkkään kaksikielisyyteen rajautuvan politiikan seurauksena.

3. Kunnianosoitus se olisi myös itsellemme. Lähinnä juuri me suomalais-ugrilaiset kansat olemme näiden pohjoisten alueiden alkuperäisasukkaita.

4. Sukukansapäivän virallistaminen on Suomen omaa aktiivista, positiivista, kansainvälistä politiikkaa, osa nykyistä näkyvämpää sukukansapolitiikkaa, osa itsemmeasemoimista geopoliittisesti. Meidän ei tarvitse tahdottomina zombeina kauhistella Venäjän ja ns. lännen/NATOn välille kehiteltyä informaatiosotaa ja uskoa maailman mustavalkoisuutta. Voimme käydä omaa, parempaa, myönteistä ja toiveikasta informaatiosotaa.

5. Sukukansapäivän virallistaminen ja nykyistä laajempi huomioiminen olisi luonnollinen jatko väkivaltaisesti keskeytetylle kansainväliselle sukukansaperinteelle. Itsenäistyttyään Suomi ja Viro alkoivat viritellä suomalais-ugrilaista yhteistyötä yhä tiiviimmin 1920-luvulla. Tuolloin myös Venäjän sukukansoillamme oli hyvä kausi. Yhtenä keinona yhteisen suomalais-ugrilaisen identiteetin vahvistamiseksi Virossa, Suomessa ja Unkarissa alettiin jo tuolloin järjestää sukukansapäiviä. Helsingissä vuonna 1931 pidetyssä IV suomalais-ugrilaisessa kulttuurikongressissa tehtiin päätös järjestää joka maassa joka vuosi lokakuun kolmantena viikonloppuna sukukansapäivät. Neuvosto-Virossa päiviä ei voitu enää järjestää. Uudelleen perinne elvytettiin heti 1988, kun demokraattiset voimat saivat tarpeeksi tuulta. Jopa Suomessa on jo vuodesta 1992 järjestetty M. A. Castrenin -seuran toimesta erilaisia sukukansapäivien tapahtumia. Nykyisin tapahtumia on useitakin ja monipäiväisiä, sekä Virossa että Suomessa, joten voidaankin puhua sukukansasyksystä.

6. Sukukansapäivän liputus olisi kunnianosoitus myös nykyiselle sukukansatyölle. Virolla, Unkarilla ja Suomella on kullakin omanlaistansa sukukansaohjelmaa Venäjän sukukansojen tukemiseksi. Suomen sukukansaohjelma vuosina 1994-2012 M. A. Castrenin -seuran hoidossa sai paljon hyvää aikaan. Mm. monet omakieliset julkaisut, jotka ovat tärkeitä kielen säilymisen kannalta, ilmestyivät tämän rahoituksen ansiosta. Nytkin toiminta jatkuu Suomalais-ugrilaisen kulttuuriyhteistyön muodossa. Kielipesätoiminta on yksi esimerkki onnistuneesta toiminnasta. Lasten suusta Siperiassa voi tulla enetsiä osaksi suomalaisten ansiosta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän VilleMaki kuva
Ville Mäki

Kyllä meidän suomalaistenkin ja myös päättäjiemme tulisi kantaa kortensa kekoon suomalais-ugrilaisten asiassa. Pelkäävätkö vieläkin Venäjää niin kovasti, etteivät uskalla viedä asiaa eteenpäin? Aika vähän ainakin ollaan oltu huolissaan sukukansojemme tilanteesta Venäjällä.

Käyttäjän ryyti kuva
jarmo ryyti

Entä kveenien asema Norjassa? Norja jakaa Nobelin rauhanpalkinnon vuosittain, vaikka omalla takapihalla kiusataan kveenivähemmistöä.Eikä ole köyhästä valtiosta kysymys.

Lue esim. Ruijan kaiku. ruijankaiku.no

Käyttäjän Esa-JussiSalminen kuva
Esa-Jussi Salminen

Jaa kiusataanko kveenejä edelleen? Hyvin mahdollista, en ole kveenien tuntija. Onhan niiden kirjakieltä kehitetty viime aikoina kuten meänkielenkin, mutta se ei tietenkään takaa, että kaikki olisi hyvin.
Tietysti yleinen sukukansapäivä olisi myös kveenien kunniaksi.

Käyttäjän Esa-JussiSalminen kuva
Esa-Jussi Salminen

Samoin kaikki Skandinavian, myös Ruotsin, perinteiset suomalais-ugrilaiset vähemmistöt voisi huomioida erikseen sukukansapäivän tiimoilta, kuten vaikkapa ulkosuomalaiset ja muut diaspora-uralilaiset.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset